Ikuinen täydentäjä

Kirjoittajien huomautus: Tämä on ensimmäinen essee sarjassamme, joka käsittelee tulevaa taloutta. Sarja on osa uutta alustaa, joka tarjoaa tilaa riippumattomille näkemyksille AGI:n aikakauden tulevaisuudesta. Essee kuvastaa omia näkemyksiämme, ei OpenAI:n tai kollegoidemme kantoja.

Ihmiskunta on nähnyt lähes aikojen alkuun asti.

Yhtälömme kertovat pääosin johdonmukaisen tarinan maailmankaikkeudesta sen ensihetkistä lähtien. Olemme kaukoputkillamme katsoneet kosmoksen ääriin ja nähneet vilauksia sen varhaishistoriasta. Tiedämme tähtien synnystä ja galaksien muodostumisesta.

Yksikään ihminen ei silti ole koskaan matkustanut Kuuta kauemmas.

Etsimme selityksiä koko maailmankaikkeudelle, vaikka kehomme ovat tuskin poistuneet kotoa. Mielemme seikkailevat paljon kauempana kuin kätemme yltävät.

Tämä epäsuhta voi tarkoittaa kahta hyvin erilaista asiaa.

Ehkä meidän ei tarvitsekaan mennä kovin kauas: syvimmät totuudet voivat olla ymmärrettävissä yhdeltä planeetalta käsin. Valistuneen päättelyn ja tehokkaiden välineiden avulla paljastamme maailmankaikkeuden salat kulkematta sen halki. Tässä tarinassa sivilisaatiomme edistyy syvenemällä, ei laajenemalla. Se auttaisi selittämään, miksemme ole havainneet muuta älyllistä elämää: saatamme elää galaksissa, joka on täynnä nerokkaita mieliä, joiden ei ole koskaan tarvinnut laajentaa elinpiiriään ja tulla meille näkyviksi.

Toinen mahdollisuus on pelottavampi. Mielemme ovat ehkä vain edenneet toteutuskykyämme nopeammin. Jokainen seuraava askel vie enemmän aikaa ja resursseja. Meiltä eivät puutu unelmat vaan työvoima niiden toteuttamiseen.

Galileo avarsi näkymiämme kahdella linssillä ja putkella. Avartaakseen niitä jälleen ihmiskunta rakensi James Webb -avaruusteleskoopin: kymmenen miljardin dollarin observatorion, joka taiteltiin raketin sisään ja lähetettiin puolentoista miljoonan kilometrin päähän. Sen kahdeksantoista valtavaa peilisegmenttiä on valmistettu viidenkymmenen nanometrin tarkkuudella. Observatorio syntyi kolmensadan organisaation yhteistyönä neljässätoista maassa. Galileon työhön riitti muutama tusina auttavaa kättä. Webb tarvitsi tekijöiden armeijan ja sen taakse koko maailmantalouden.

Kauemmas näkemiseen ei tarvittu vain terävämpiä mieliä. Siihen tarvittiin suurempi byrokratia.

Kysymme enemmän kuin pystymme tutkimaan. Suunnittelemme enemmän kokeita kuin pystymme tekemään. Keksimme luovia mahdollisuuksia nopeammin kuin pystymme toteuttamaan niitä. Monilla aloilla pätee sama: mitä pidemmälle edistymme, sitä mutkikkaampaa on rakentaa se, minkä kuvittelemme.

Nick Bloom ja hänen kirjoittajakumppaninsa⁠(avautuu uudessa ikkunassa) tutkivat tutkimuksen tuottavuutta Yhdysvaltain talouden eri aloilla. Mooren lain mukaisen kehityksen ylläpitäminen vaatii nyt yli kahdeksantoistakertaisen määrän tutkijoita 1970-luvun alkuun verrattuna. Koko talouden efektiivinen tutkimuspanos kasvoi 1930-luvulta 23-kertaiseksi, kun taas tutkimuksen mitattu tuottavuus putosi 1/41:een.

Teknisen henkilöstön määrä kasvaa kaksi kertaa niin nopeasti⁠(avautuu uudessa ikkunassa) kuin tutkijoiden määrä. Erikoislaitteiden käyttö tieteessä on kaksinkertaistunut⁠(avautuu uudessa ikkunassa) neljässä vuosikymmenessä. Sirutehdas on nykyään viisi kertaa niin kallis⁠(avautuu uudessa ikkunassa) ja toiminnaltaan paljon laajempi kokonaisuus kuin kolmekymmentä vuotta sitten.

Nämä tilastot viittaavat siihen, että edistymisen hinta nousee. Talous kehittyy yhä, koska tutkimustoiminnan valtava kasvu on korvannut kunkin panosyksikön tuoton heikkenemisen.

Tämän historian pitäisi muuttaa käsitystämme neroudesta: sitä ei tule tarkastella irrallaan muusta vaan yhtenä tuotantoprosessin panoksena. Nerokaskin hypoteesi tarvitsee näyttöä, välineitä ja keinoja sen koettelemiseen. Idea ei vielä ole edistystä ilman sen toteuttamiseen tarvittavaa koneistoa ja tukihenkilöstöä.

Taloustieteilijät kutsuvat kahta panosta toisiaan täydentäviksi, kun yhden lisääminen kasvattaa toisen arvoa. Edistynyt älykkyys ja kyky toteuttaa sen ideoita täydentävät toisiaan tässä merkityksessä. Parempi kaukoputki tekee hyvästä tähtitieteellisestä kysymyksestä arvokkaamman. Parempi kysymys tekee kaukoputkesta arvokkaamman.

Osa täydentävistä panoksista on fyysisiä. Teoria odottaa hiukkaskiihdytintä, tekninen suunnitelma taas energiaa ja koneistoa sen rakentamiseen.

Toisia täydentäviä panoksia on vaikeampi nähdä omin silmin. Yksinään idea on hauras. Se tarvitsee kaikenlaisia instituutioita. Lait, byrokratia, rahoitusmekanismit, toimitusketjut ja monet muut asiat nivoutuvat yhteen idean toteuttamiseksi.

Loistavan idean on kuljettava läpi pitkän ketjun, jossa näiden instituutioiden eri osissa tehdään oikeita ratkaisuja. Kutsutaan tätä institutionaaliseksi älykkyydeksi: toteuttamisen älykkyydeksi, jota harvoin juhlitaan. Nero suunnittelee muistomerkin, instituutiot latovat kivet. Toinen on loistokasta, toinen vaikuttaa tylsältä. Molemmat ovat täysin välttämättömiä.

Joskus kuvittelemme superälyn miljardiksi Einsteiniksi. Miljardin Einsteinin sivilisaatiossakin useimpia heistä tarvitaan silti louhimaan kiveä ja hoitamaan kirjanpitoa. Edistyneitä innovaatioita voi syntyä vain, kun tavallinen maailma toimii niiden ympärillä saumattomasti. Edistykseen tarvitaan kaikkia: teleskooppiin tulevan ruuvin hitsaajasta sen alakoulun vakuuttajaan, jossa tähtitieteilijää hoitanut sairaanhoitaja kävi koulua. Edistys rakentuu sujuvasti toimivan talouden varaan. Sen me usein unohdamme kertoessamme suurimmista saavutuksistamme.

Ihmisälyn tavoin tekoälyä suunnataan sekä nerokkaisiin oivalluksiin että institutionaaliseen osaamiseen. Kysymys on siitä, kumpaan valtaosa sen ajasta kuluu.

Tekoäly helpottaa jo nyt pulaa toteutuskyvystä. Se kirjoittaa koodin, etsii tietoa vieraan alan kirjallisuudesta ja muuttaa luonnoksen toimivaksi prototyypiksi. Yksi kunnianhimoinen ihminen voi yhä useammin ryhtyä toteuttamaan ideoita, joihin aiemmin tarvittiin kokonainen organisaatio.

Useimmat elokuvantekijöiksi haaveilevat eivät koskaan saa kahtasataa miljoonaa dollaria näyttääkseen, mihin pystyvät. Useimmat pelisuunnittelijat käyttävät koko uransa muiden luovien visioiden toteuttamiseen. Yritämme nostaa lahjakkaimpia esiin, mutta lahjakkuutta jää väistämättä hyödyntämättä. Tästä näkökulmasta älykkyyden aikakausi alkaa ihmisen kekseliäisyyden täydentämisellä: yhä useampi meistä saa tukijoukot omien ideoidensa toteuttamiseen.

Tästä voisi versoa runsaasti omaleimaisia hankkeita. Yhä enemmän luovaa työtä syntyisi niiden instituutioiden ulkopuolella, jotka aiemmin toimivat näiden alojen portinvartijoina. Niukkuus siirtyy toteutuksesta makuun – kykyyn päättää, mitä kannattaa tehdä, mitä kysyä ja mikä tuhannesta mahdollisesta suunnasta ansaitsee tulla valituksi.

Tarina ei kuitenkaan ehkä pääty tähän. Kun tekoäly oppii tekemään itsenäisesti uusia nerokkaita oivalluksia – mistä saatamme jo nähdä merkkejä esimerkiksi matematiikassa – se tarjoaa työvoiman lisäksi tavoitteet työlle. Yhden ihmisen laatiman tutkimusohjelman toteuttamisen sijaan se suunnittelee tuhansia omiaan. Tekoälynerot kasvattavat kehittämisen arvoisten elokuvaideoiden ja testaamisen arvoisten hypoteesien määrän räjähdysmäiseksi. Ideoita syntyy nopeammin kuin niitä tukeva infrastruktuuri ehtii ottaa vastaan.

Nykyinen tekoäly tarjoaa kauan odotetun helpotuksen: hyvät ideamme saavat vihdoin ansaitsemansa mahdollisuuden. Huomenna hyviä ideoita voi olla niin paljon, että kärsimme toteutuskyvyn puutteesta enemmän kuin koskaan.

Lopulta emme tiedä, kasvaako, väheneekö vai pysyykö ennallaan niiden täydentävien panosten tarve, joilla uudet oivallukset saadaan tuottavaan käyttöön. Kuinka pitkälle tiedollinen edistys voi päästä pelkällä ajattelulla? Kuinka paljon byrokratiaa nerokkuus tarvitsee?

Mielestämme vastaus riippuu siitä, kuinka pitkälle ajatus voi kulkea ennen kuin sen on jälleen kohdattava todellisuus.

Kuvaamme kaksi mahdollista kehityskulkua. Ensimmäinen on syvenevä sivilisaatio, jossa superäly ylittää tarpeen lisätä fyysistä pääomaa ja byrokraattista koordinointia. Toinen on laajeneva sivilisaatio, jossa luonto on niin monimutkainen, ettei mikään älykkyys – ihminen tai kone – voi edistyä ilman laajoja ja yhä monimutkaisempia kokeita todellisessa maailmassa.

Ihmiskunnan tähänastinen historia viittaa täydentävän kapasiteetin tarpeen kasvuun. Galileon kaukoputki mahtui hänen käsiinsä, Webb tarvitsi kokonaisen sivilisaation. Pieni Bell Labsin tiimi kokosi ensimmäisen transistorin työpöydällä. Nykyään edistyneiden sirujen kehitys perustuu monimutkaiseen maailmanlaajuiseen toimitusketjuun. Yhä pidemmälle kurottaminen vaatii taakseen yhä suuremman osan sivilisaatiosta.

Historian ei kuitenkaan tarvitse määrätä tulevaisuutta. Älykkäät mielet voivat keksiä tehokkaampia täydentäviä panoksia. Jos energia rajoittaa uuden hiukkaskiihdyttimen toimintaa, nerokkuus voi tuottaa vähemmän kuluttavan kiihdyttimen tai paremman tavan kerätä energiaa.

Nerous voi myös korvata osan sitä täydentävistä panoksista. Einstein pystyi päätymään suhteellisuusteoriaan ajattelemalla hyvin vähäisen havaintoaineiston pohjalta. Me muut tarvitsisimme paljon enemmän. Jotkut vain muistavat kaikki menonsa. Useimmat meistä turvautuvat Google Kalenterin byrokratiaan.

Nerous voi myös hioa maun huippuunsa: valita parhaat hypoteesit testattaviksi ja välttää resursseja haaskaavat epäonnistumiset. Jos jokainen uusi nero parantaa suunnitelmaa, panostaisimme nerouteen yhä voimakkaasti, vaikka tarvittaisiin jatkuvasti suurempaa byrokratiaa – juuri siksi, että toteutuksen haaskaaminen väärään asiaan tulee niin kalliiksi.

Kumpikaan kehityskulku ei kuvaa todellista tulevaisuuttamme täydellisesti, mutta niitä voi ajatella kahtena mahdollisena suuntana sivilisaatiollemme.

Älykkyys voi lisätä tietoa kolmella tavalla. Se voi päätellä periaatteista lähtien. Se voi löytää uusia oivalluksia olemassa olevasta näytöstä. Tai se voi kerätä uutta näyttöä havainnoimalla maailmaa ja vaikuttamalla siihen.

Ensimmäisellä tavalla voi päästä pitkälle pelkän ajattelun voimalla. Matematiikka on tästä puhtain esimerkki. Vahva äly voi tehdä johdonmukaisesti oikean valinnan todistuksen tai hankkeen lukuisissa tienhaaroissa. Se korvaa vuosien hapuilevan etsinnän lyhyellä ja määrätietoisemmalla päättelyketjulla.

Toinenkin tapa tarjoaa runsaasti käyttämättömiä mahdollisuuksia nopeaan edistykseen. Ihmiskunta on kerännyt paljon enemmän havaintoaineistoa kuin se on ymmärtänyt. Aineistojemme – tähtitieteellisten kuvien, mikroskooppinäytteiden ja verkon kommenttipalstojen – tutkimista on rajoittanut ihmisälyn niukkuus. Tieteelliset arkistot sisältävät havaintoja, jotka on kirjattu yhden kysymyksen ratkaisemiseksi mutta jotka saattavat vastata moniin muihinkin. Kun neroutta on runsaasti, löytöjä voi syntyä keräämättä mitään uutta – näkemällä sen, mikä oli jo olemassa. Se saattaa löytää uuden maailmankaikkeuden keräämättä yhtäkään uutta fotonia.

Kolmas tapa ei ole yhtä helppo, sillä se edellyttää vuorovaikutusta fyysisen maailman kanssa. Fyysiset prosessit vievät aikaa, eikä niiden nopeuttamiseksi usein voi tehdä paljoakaan. Kemikaalien on reagoitava. Eliöiden on kasvettava. Koneet on rakennettava. Avaruusalusten on kuljettava todellisia etäisyyksiä kosmisten nopeusrajojen puitteissa. Täydellinenkään mieli ei voi havaita sellaisen kokeen tulosta, jota ei ole tehty.

Mutta se voi yrittää. Syveneväkään sivilisaatio ei välttyisi tarpeelta kysyä todellisuudelta. Se vain oppisi tekemään sen radikaalisti taloudellisemmin. Parempi päättely tunnistaisi ne harvat kokeet, joilla todella on merkitystä. Simulaatiot ratkaisisivat useimmat kysymykset ja paikantaisivat täsmällisesti sen epävarmuuden, joka todellisuuden on selvitettävä. Superäly voi maksimoida tehokkuuden suunnittelemalla toimintansa niukkojen resurssien ehdoilla ja ottamalla niistä kaiken irti.

Kuvittele astrofysiikan laboratorio, jolla on joukko pimeää ainetta koskevia hypoteeseja. Ensin ne käsitellään äärimmäisen todenmukaisella tietokonemallinnuksella. Kunkin teorian yhteensopivuus kaiken olemassa olevan aineiston kanssa tarkistetaan. Vasta tämän jälkeen taivaasta otetaan muutama tarkoin kohdennettu uusi kuva lupaavimpien teorioiden testaamiseksi. Sivilisaatio tarvitsee edelleen neroutta täydentäviä panoksia, mutta jokainen yksikkö tuottaa paljon enemmän arvoa.

Tie syvenevään sivilisaatioon saattaa muistuttaa palapelin kokoamista. Eteneminen on helppoa alussa ja lopussa, vaikeinta keskivaiheilla. Aluksi on ilmeisiä reunapaloja ja helposti yhdistettäviä osia. Sitten ne loppuvat, eikä kuvaa ole vielä koossa riittävästi ohjaamaan loppujen palojen asettelua. Loppuvaiheessa jäljellä olevat aukot lähes kertovat itse, mitä niihin kuuluu. Lähes valmis tiede saattaisi tehdä viimeiset löytönsä helpommin kuin ne, joita kohti nyt ponnistelemme.

Tämä on tieteessä tuttua. Mendelejev pystyi kuvailemaan vielä löytämättömiä alkuaineita, koska jaksollisen järjestelmän muut osat rajasivat sitä, mitä puuttuvissa kohdissa saattoi olla. Standardimalli antoi fyysikoille syyn olettaa Higgsin bosonin olemassaolo vuosikymmeniä ennen sen havaitsemista. Kokeemme kohdennettiin etsimään sitä, mitä odotimme näkevämme – sitä, mikä sopi yhteen olemassa olevan teorian ja aineiston kanssa.

Superäly saattaisi luoda syvenevän sivilisaation ymmärtämällä maailman säännönmukaisuudet niin hyvin, että se tietäisi täsmälleen, mitä uutta tietoa tarvitsee. Se veisi edistystä eteenpäin syvemmällä ajattelulla sen sijaan, että nojaisi fyysisen laajenemisen hitaaseen etenemiseen.

Jos nämä tehokkuushyödyt olisivat vallitsevia, sivilisaatio voisi nopeasti syventää luonnonhallintaansa ja tarvitsisi vähemmän institutionaalista älykkyyttä valtavien uusien koelaitteistojen hallintaan. Sen fyysinen jalanjälki saattaisi pysyä pienenä samalla kun sen viisaus kypsyy.

Me ihmiset olemme jo ymmärtäneet maailmankaikkeudestamme valtavan paljon poistumatta kotoa. Syvenevä sivilisaatio jatkaisi tätä perinnettä.

Uuden näytön tarve voi kuitenkin ylittää nämä tehokkuushyödyt. Älykkyys saattaa tehdä jokaisesta todellisuudelle esitetystä kysymyksestä halvemman mutta löytää samalla yhä enemmän syitä kysyä. Paremmat välineet avaavat tutkittavaksi yhä hienovaraisempia ilmiöitä. Nopeammat kokeet voivat tehdä lisäkokeista kannattavia.

Jos Einsteinin lähes puhtaasti ajatteluun perustunut tie suhteellisuusteorioihin edustaa syvenevää sivilisaatiota, biologia saattaa ennakoida parhaiten laajenevaa sivilisaatiota. Kaikesta keräämästämme tiedosta ja hyödyntämästämme aineistosta huolimatta uusia lääkkeitä on yhä testattava suurilla ihmisjoukoilla, jotta tiedämme niiden olevan turvallisia ja tehokkaita. Koneet voivat nyt simuloida biologisia prosesseja, joten biologit voivat testata uusia lääkkeitä tietokoneella fyysisten kokeiden sijaan. Nämä digitaaliset simulaatiot eivät kuitenkaan vastaa todellisuutta riittävän tarkasti korvatakseen laajat ihmiskokeet. Kun kone tuottaa enemmän lääke-ehdokkaita, empiirisestä tutkimuksesta tulee entistä suurempi pullonkaula.

Laajenevassa sivilisaatiossa pelkkä nerokkuus ei riitä edistykseen. Fyysisten resurssien ja niiden käyttöä hallinnoivan byrokratian tarpeemme kasvaa nopeammin kuin älykäs mieli pystyy säästämään kummassakaan.

Tämä saattaa olla tiemme, vaikka tulevat tekoälyjärjestelmät ylittäisivät ihmisälyn moninkertaisesti. Superäly voisi suunnitella vuosisadan kokeet yhdessä iltapäivässä ja käyttää sitten vuosisadan odottaen, että luonto ja koneisto saavat ne valmiiksi. Tällaisessa maailmassa älykkyyden suuntaaminen ideoiden toteuttamiseen tarvittaviin institutionaalisiin prosesseihin muuttuu arvokkaammaksi kuin sen käyttäminen itse ideointiin.

Vaikutus kertaantuu, jos jokainen uusi askel vaatii yhä enemmän tuki-infrastruktuuria.

Silloin näkisimme suhteessa vähemmän ajattelua ja enemmän rakentamista. Laboratoriot automatisoituvat. Tehtaat moninkertaistuvat. Energiantuotanto kasvaa. Institutionaalinen älykkyys nousee hallitsevaan rooliin, jotta kaikki tämä toteutuu. Fyysisestä laajenemisesta tulee tiedon moottori. Sivilisaatio levittäytyy, koska sen kysymykset ovat kasvaneet suuremmiksi kuin keinot vastausten hankkimiseen. Eteenpäin pääsemiseksi tarvitaan enemmän materiaaleja, enemmän energiaa ja enemmän tietoa.

Dysonin pallo on äärimmäinen kuva tästä tulevaisuudesta. Sen suunnittelu vaatii poikkeuksellisia läpimurtoja, mutta suurin osa hankkeesta ei silti olisi uraauurtavaa ajattelua. Se olisi rakentamista ja logistiikkaa tähtitieteellisessä mittakaavassa.

Dysonin pallon piirustusten laatimiseen tarvitaan nerokkaita mieliä. Se olisi myös yksi toistavimmista, yksitoikkoisimmista ja organisatorisesti haastavimmista hankkeista, joihin on koskaan ryhdytty.

Tämä ei kerro älykkyyden epäonnistumisesta vaan sen menestyksestä. Terävämmät mielet löytävät enemmän toteuttamisen arvoisia hankkeita. Monimutkaisemmat hankkeet taas tarvitsevat enemmän ainetta toteutuakseen.

Jos näin on, superälyn supervoima ei ehkä olekaan sen nerokkuus. Se olisi sen sijaan halu toimia byrokratiana: koordinoida valtavaa teknologista ja institutionaalista koneistoa, jota tarvitaan ideoiden toteuttamiseen yhä suuremmassa mittakaavassa.

Lähes kaikki koneäly valjastettaisiin nerokkaan työn sijasta tylsään työhön.

Luonnon asettamat rajat fyysisen laajenemisen nopeudelle saattaisivat tällöin jarruttaa edistystä. Tähden energiaa keräävän koneiston rakentaminen on aineellinen hanke, vaikka suunnitelmat syntyisivät kuinka nopeasti. Sen takana odottavat toiset tähdet ja galaksit, ja etäisyys on tietääksemme itsessään jarru: mikään alus ei voi matkata eikä mikään signaali palata valoa nopeammin. Laajeneva sivilisaatio on hidas sivilisaatio. Sen suurten muutosten välillä saattaa kulua vuosituhansia, ehkä miljoonia vuosia. Jokainen seuraava askel vie enemmän aikaa.

Maatalouden ja teollisuuden vallankumoukset näyttäisivät kuumeiselta alkusoitolta paljon pidemmälle historialle, jossa edistys on huomattavasti hitaampaa.

Tulevat tekoälyjärjestelmät saattavat hyvinkin ylittää ihmisen sekä edistyneiden oivallusten tuottamisessa että niiden käytännön hyödyntämiseen tarvittavien resurssien koordinoinnissa. Tämä mahdollisuus ei kuitenkaan vähennä ihmisen uteliaisuuden merkitystä.

Ensinnäkin velvollisuutemme tavoitella ymmärrystä säilyy, vaikka koneet näyttäisivät onnistuvan siinä paremmin. Maailmankaikkeudessa voi jo olla meitä paljon viisaampia mieliä, joilla on vastauksia ymmärryksemme ylittäviin tieteellisiin ja moraalisiin kysymyksiin. Silti yritämme ymmärtää maailmaa itse. Toisen älykkyyden ilmaantuminen – vaikka rakentaisimme sen itse – ei muuta tätä. Ellemme tiedä varmasti, ettei ihmiskunnalla ole enää mitään ainutlaatuista annettavaa, luopuminen haaskaa kaiken sen, mitä vain me voimme maailmaan tuoda. Velvollisuutemme on yhä kysyä ja yrittää vastata.

Toiseksi meillä saattaa olla suhteellinen etu edistyneessä älykkyydessä verrattuna institutionaaliseen älykkyyteen. Vaikka olisimme siis huonompia molemmissa, olisimme suhteessa parempia ensin mainitussa ja erikoistuisimme siihen. Ihmiset kertovat tekevänsä mieluummin luovaa työtä kuin rutiinityötä, kun taas robotit eivät ilmaise tällaista mieltymystä.

Kolmanneksi moninaisuus hyödyttää meitä. Vaikka koneet pystyisivät jäljittelemään valtaosaa ihmisen ajattelusta, tuomme luovuuteen moninaisuutta, jos säilytämme jotakin ainutlaatuisuudestamme. Suuri osa koneälystä pysyisi omassa itseään ylläpitävässä koneistossaan, mutta pieni osa valjastettaisiin meidän luovien pyrkimystemme käyttöön. Se olisi murunen kokonaisuudesta mutta meidän mittakaavassamme ylellisen paljon – ja paljon enemmän kuin nykyiset resurssimme.

Kekseliäisyys ei elä eristyksissä. Se tarvitsee maailmaa, ja nero tarvitsee rakentajia toteuttamaan luovan visionsa.

Suuri osa ihmisälystä kuluu nykyään vaille kiitosta jäävään työhön, jossa ideat muutetaan todellisuudeksi. Koneiden mielet perivät saman riippuvuuden. Kaikki eivät voi olla suuria ajattelijoita. Niiden on oltava myös byrokraatteja.

Tuleva tarinamme ja sen etenemisvauhti riippuvat siitä, tarvitsevatko suuret mielet yhä enemmän maailmaa vai saavatko ne enemmän aikaan vähemmällä.